Eilen illalla oli satamatta ja lähdimme Neron kanssa retkelle rantalehtoon. Elättelin toivetta, että kohtaisin yhden kadonneeksi luulemani asian.
Nero vilisti tapansa mukaan edellä ja pysähtyi odottelemaan minua polun reunaan haistellen samalla myyrien kulkureittejä. Huomasin, että se jähmettyi, meni matalaksi ja alkoi tuijottaa metsän reunaa. Kukkien takaa ilmestyi peuranvasa. En kuullut murisiko Nero, enkä ehtinyt paljon kameran asetuksia säädellä, mutta jotain sain talteen.
Vasa pelästyi minua ja hyppäsi heinän sekaan. Onnistuin kuvaamaan vain pyllyn (oikealla).
Yhdessä kohdassa polulla Nero kaivaa melkein aina kuopan ja tekee tarpeensa, tämä on jotenkin merkityksellinen paikka.
Jätökset peitellään erittäin huolellisesti. Toimitus voi kestää useita minuutteja ja takaisin palatessa paikka vielä tarkistetaan ja tarvittaessa peitellään lisää.
Ilokseni löysin etsimäni. Viime vuonna en onnistunut näkemään yhtään ja ajattelin, että metsän harvennus oli tuhonnut valkolehdokit.
Riemastuin kun tunsin nenässäni sen viehkon tuoksun vaikken vielä nähnyt tätä Pohjolan orkideaa.
Aiemmin olen kertonut valkolehdokin legendasta kauniimmin kuvin
täällä.
Nyt kukinta oli jo hieman ohi, mutta kaunottaren ilmestyminen takaisin lehtoon on riemastuttava asia.
