Hiiriä ja ihmisiä

Deadlinet on ylitetty ansiokkaasti ja aikaa jää muuhunkin kuin hiiren kanssa leikkimiseen.
Vieläköhän kannattaisi lähteä sieneen? Torstaina, kun Nero aamuvarhaisella lähti töihin, oli maa valkoinen. Iltaan mennessä se oli taas mustunut.
Taidan hakea hieman sammalta kukka-asetelmia varten ja hakkuuaukiolla olisi havuja. Vielä voisi istuttaa loput sipulitkin, ettei jää viimetinkaan.

Kävin kellarissa hakemassa juureksia, jo ovella tiesin hajusta, että hiiri on päässyt varastooni. Näppärästi se oli kääräissyt nurkkaan pesätarpeet talvehtivien kasvien lehdistä ja päättänyt jäädä viettämään huoletonta talvea. Julmasti häädin sen ulos ja tilkitsin vielä jokaisen löytämäni raon kanaverkolla. Olen keksinyt erittäin hyvän tilkkeen hiirien varalta; rytätyn kanaverkon saa tungettua mihin rakoon tahansa eivätkä hiiret tule siitä läpi, eivät edes yritä.

Kun muutin tänne, talossa vilisi jyrsijöitä ja minulle sanottiin, ettei vanhaa taloa saa millään hiirenpitäväksi. Mutta sinnikkäästi etsin kaikki niiden kulkuväylät. Suljin kaikki väliovet ja laitoin joka huoneeseen keksinpalan. Jos keksi oli kadonnut, pääsi tilaan jyrsijä. Sitten vain tutkimaan mistä se pääsee huoneeseen ja raot tiukasti umpeen. Talosta tuli hiiretön.
Neroa joskus hermostuttaa kun se kuulee jyrsijöiden juoksentelevan talon rakenteissa. Se saattaa kököttää pitkäänkin kynnysmatolla tuijottaen lattiaan. Ajattelen, että se on kissalle vähän kuin radio-ohjelma, ääni kuuluu, mutta kuvaa ei näy.
Rattoisaa viikonloppua kaikille!